Jeesus, mikä partajeesus

Ja näin juhlallisissa tunnelmissa korkkaan arvosteluskumpan. Kippis.

Viimeiset kaks viikonloppua mä olen rampannut Turussa katsomassa Jesus Christ Superstaria, jota oli ensimmäisestä infosta asti odotettu kuin kuuta nousevaa.

Jesus Christ Superstar on ärsyttävän hyvä musikaali.

Ajatustasolla Jeesuksen viimeisistä päivistä kertova rock-musikaali kuulostaa räjähdysalttiilta sopalta, jossa on kaikki katastrofin ainekset. Vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan järjettömän hyvä ja mieleenpainuva musiikki yhdistettynä aiheeseen, joka on periaatteessa aika tabu mutta toisaalta niin universaalisti koskettava, että yleisön raavaat, karvaiset suomalaisäijätkin saavat pyyhkiä loppukohtauksessa silmäkulmiaan. Toimii. Toimii niin kovin hyvin.

Mä olin JCS:n nähnyt aikaisemmin Sinfonia Lahden konserttiversiona tossa puolitoista vuotta sitten. Parit itkuparkuraivarit vedettyäni aiheesta "jokainen musikaali ansaitsee sinfoniaorkesterin" tuli vastaan karu todellisuus siitä, että hyvältähän se kuulosti mutta siihen se about jäikin. Vähän paha saada musiikkiinkaan mitään kunnollista tunnesidettä kun biiseiltä enempi vähempi puuttuu konteksti.

Ja kun jokainen musikaali mun mielestä sen sinfoniaorkan taustalleen ansaitsisi, niin odotin vähän kauhunsekaisin tuntein sitä, miten näin musiikkinsa varassa ja siltä osin kauhean massiivinen teos mahtuu niin pieneen teatteriin kuin Åbo Svenska Teater.

Ha. Haha. Haa. Ha.

Jussi Vahvaselän sovitukset istuvat musikaaliin niin uskomattoman hyvin, että välillä tekee mieli vain sulkea silmät ja kuunnella. Pienen teatterin orkesterimontusta raikaa toisinaan sellaisia sulosäveliä, ettei sinfoniaorkesteria tule ikävä hetkeksikään. Pieni on kaunista, vaikkei orkesterin tai sovitusten tasossa (saati sitten desibeleissä, mutta sen voi pistää etupermannolla istumisen piikkiin) mitään pientä olekaan.

Ikään kuin itse teos ei olisi naurettavan hyvä jo itsessään, ÅST:n proggiksessa se muuttuu vielä paremmaksi. Juha Hemánuksen ohjaus kulkee tasaisesti läpi tarinan hyytymättä tai harppomatta missään vaiheessa. Tunnelma säilyy niin uskomattoman intensiivisenä koko esityksen ajan, ettei missään vaiheessa harhaudu ajattelemaan turhan kovaan ääneen supattavaa vieruskaveria tai sitä, että mihis mä sen narikkaläpyskän taas tunginkaan. Myös esityksen visuaalinen puoli toimii. Välillä ehkä vähän turhankin hyvin, koska ensimmäisellä katselukerralla harhauduin pariinkiin otteeseen itse kohtauksesta tyylillä "oi mitkä valot ja vitsi tolla ensembleläisellä x on kiva villapaita." Prioriteetit, pah.

En muuten muista, olenko mä ikinä nähnyt näin tasapainoista kaastia missään. Melkein joka produktiosta tuntuu löytyvän tapaus, että hahmon x esittäjän ääni/olemus/joku ärsyttää siinä määrin, että oikeasti löytää itsensä miettimästä niitä narikkalappuja. Vaan tällä kertaa ei.

Alexander Lycken Jeesus. Oi. Liekö kukaan saa tollasen hullun hevikiljunnan kuulostavan yhtä helpolta. Mulla ei oikeesti ole muuta sanottavaa, kun että melkein voisin lipun hinnan maksaa pelkästä Gethsemanesta. Kuulostaa ihan järkyttävän hyvältä.

Chris Killikin Juudas on myös kaikin puolin nappisuoritus. Homma menee helposti JCS:n kanssa metsään, jos Jeesuksen ja Juudaksen näyttelijät eivät ole tasapainossa keskenään. Hienoa, että kahdella rokkariäijällä voi olla isoja soolobiisejä ja että molemmat pääsevät vuorollaan showmiehen rooliin, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Pakko myös, niin väärältä kun tuntuukin näin sanoa, ylistää Killikin Juudaksen itsemurhakohtausta, joka jätti allekirjoittaneen istumaan ihan puulla päähän lyötynä, itku kurkussa ja kädet täristen. Ja mikä Superstar...

Maria Magdalena on aina jäänyt mulle jostain syystä vähän etäiseksi. Anna-Maria Hallgarn kuitenkin onnistuu tekemään hahmosta oikein ihanan ja ymmärrettävän. Lisäksi ihan hieno saavutus on jo se, että mun mielestä parhaimmillaan ärsyttävä I Don't Know How to Love Him kuulostaa yhtäkkiä ihan miellyttävältä.

Pakko on myös ylistää sitä, miten tää rokkikukkojen ja oopperalaulajien kombo toimii. Waltteri Torikan Pilatus (Pilatus? Pilates? Pilate? Kolme asiaa mitä en handlaa on matikka, Matrixin juoni ja raamattusanasto eri kielillä.) on äänellisesti komea vastapaino Lycken rokkari-Jeesukselle. Torikka on Pilatuksena muutenkin niin herkullisen röyhkeä kaveri, mikä tekee hienoa katsottavaa siitä, kun tyyppi lopulta Jeesukselle puhuessaan tajuaa että täähän on se jäbyli mun unestani. Ja se ääni, voi että...

Teatterille muuten plussaa esityksen tekstityksestä. Paikan ollessa permannon kakkosrivissä ei niistä suurta lystiä ollut, mutta positiivista että törmättyään kaasu pohjassa kielimuuriin voi yrittää niska kenossa edes vähän kurkkia että mitäs täällä nyt tapahtuukaan.

Tuntuu kohtuunaurettavalta edes yrittää vääntää jotain arvostelua näin hyvin toimivasta produktiosta. (Lipsahdin pahasti jo jaarittelun puolelle, jos fiksumpaa tekstiä kaipailee niin Siiri on semmoisen väsännyt.) Jos kaipaa kulttuuri-iltaa, jonka aikana tulee niin itketetyksi, viihdytetyksi, että ajatelleeksi ja sattuu Turun seudulla liikkumaan, niin kannattaa tsekata. Ei sillä, etteikö näin upeaa musikaalipläjäystä kannattaisi tulla katsomaan kauempaakin. On se vaan niin hieno.

Kuvat: Pette Rissanen

Ja esirippu aukeaa...

Ette voi syyttää mua dramaattisesta sisääntulosta, onhan tää teatteriblogi. 

Mä olen pitkään miettinyt jonkin sortin teatteriblogin perustamista. Homma kuitenkin on tuntunut menevän aina puihin joko ajan- tai inspiksenpuutteen takia. Nyt on kuitenkin tähän asti päästy, niin ehkä tää homma tästä lähtee kunnolla käyntiinkin.

Yksi ongelma mulle oli pitkään se, että kun teatteriblogia kirjoittaakseen pitäisi olla jotenkin kauheen fiksu ja asiallinen. Ihmisellä, joka näkee äidinkielen koepaperilla sanat "analyyttinen essee" ja etsii luokasta lähimmän hätäpoistumistien, ei tunnu olevan näihin hommiin asiaa. Mut miksi tää homma nyt muka olisi niin kiveen kirjattua? Ei mulla ole tullut vastaan mitään etikettiä miten teatteriblogia pitäisi oikeasti kirjoittaa. Mä nyt sitten hoidan homman vähän omalla tavallani, vähän pilke silmäkulmassa -meiningillä.

(Miksi muuten teatraalisuudella sanana on nykyään jotenkin kauheen negatiivinen kaiku? Tyyliin kun liukastut kadulla ja toteat että pää varmaan halki nyt kun täräytin sen asfalttiin niin joku toteaa tympääntynellä äänensävyllä että älä viitti hei olla niin teatraalinen. Hö. Sopii ehkä blogin teemaan, kuka tietää.)

Pointtini oli, että teatterihan on pohjiltaan pitkälti leikkiä. Samalla meiningillä mä siitä aion kirjottaakin.

Tästä tää lähtee.