perjantai 17. lokakuuta 2014

Parisuhdekaaos

(Rästiarvostelut, part one, härifrån tvättas... Lehdistölipulla näin ja all that jazz.)

Vaikka kuinka paljon olin kuullut eri tahoilta kehuja siitä, miten The Last 5 Years on mielettömän hyvä musikaali, marssin Åbo Svenska Teateriin vähän skeptisenä. Olkoonkin, että päärooleista, tai ainoista rooleista, löytyy maailman päheimmästä Jesus Christ Superstarista tutut Alexander Lycke ja Anna-Maria Hallgarn, ei puolentoista tunnin parisuhdevalitus silti yleensä vastaa mun käsitystä vuosisadan showsta.
Niinpä niin.
”Puolentoista tunnin parisuhdevalitus” osui meinaan ajatustasolla aika lailla oikeaan. Musikaalissa seurataan vain ja ainoastaan taiteilijapariskunnan suhdetta alusta loppuun asianomaisten kertomana. Selkeästä teemasta huolimatta perinteistä juonikaaviota ei kuitenkaan löydy, mikä ainakin mun kohdalla vaikeutti hahmoihin kiintymistä. Ja kun show kertoo kahdesta ihmisestä, niin ei siitä haittaa olisi, jos katsojalla heräisi jotain tunteita niitä tyyppejä kohtaan. Siiri kirjoitti omassa arvostelussaan teoksen lokalisoinnista, mistä oon pitkälti samaa mieltä. Jos on yhtä maantieteellinen tampio kuin allekirjoittanut, niin vaikeaa on ymmärtää mutkikas kaukosuhde kun ei ihan muista että missäs se Ohio nyt olikaan. Kun ei musikaalissa varsinaisesti ole mitään mikä sen Jenkkilään sitoisi, niin tänne siirrettynä se olisi jäänyt ehkä astetta vähemmän etäiseksi.

Toisaalta asetelma on mukavan simppeli. Pakko on kehua yksinkertaista mutta toimivaa lavastusta. Rujon kaunis proggis. Pukumies-orkesteri lavalla näytti myös oikein kivalta. Simppeliyyttä.. simppelyyttä… simp… joo, tuo lavastuksen lisäksi se perinteisen juonen puute. Eipä ainakaan kärryiltä pääse tippumaan. Jos sen sijaan on päätynyt katsomoon odottaen jotain suuren suurta, koskettavaa monimutkaista draamaa niin no, huonompi juttu. Markus Virran ohjauksesta mä en osaa oikein sanoa mitään, koska eihän tässä teoksessa oikeastaan mitään tapahdu. Oli miten oli, toimii.

Musiikillisesti TL5Y on aikamoista korvakarkkia. Tarttuvat biisit, kivat sovitukset, upeaääniset laulajat. Musikaali uppoaakin ehkä paremmin, jos sitä ajattelee enemmän konserttina kuin juonellisena teoksena. Oikein, oikein jees.
Vähän niin kuin ajattelin; ei ehkä ihan mun tyylinen show. Jos kuitenkin musikaali houkuttaa, mutta monituntiset, kaiken maailman epämääräisiä juonikiekuroita täynnä olevat draamakertomukset tuntuvat raskailta, niin tässä on oikein passeli valinta. Kyllä mä vaikka minkälaista parisuhdevalitusta kuuntelen, jos se näin hyvältä kuulostaa.

Kuvat: Pette Rissanen

tiistai 19. elokuuta 2014

Kausi auki stadilaisittain

Long time no see! Eka oli koulu, sitten kesäloma ja liikaa tekemistä että olisin mitään jaksanu slash ehtiny kirjoittaa. Näin mä kesäteatteria jonkun verran kyllä, siitä ehkä lisää myöhemmin...  photo 1_zps769ebf8c.png Viime maanantaina oli Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaiset. About kaikki mahdolliset teatteribloggaajat on jo ehtineet kirjoittaa selityksiä siitä mitä siellä nähtiin, mutta en mä voi jättää välistä tilaisuutta spämmätä kasaa kuvia kun kerrankin pääsi kuvaamaan ~oikeeta teatteria!  photo 2_zps5dde22fb.png  photo 3_zps9869b22b.png  photo 4_zps332ab6e8.png Nimihirviö - the musical! Kuinka menestyä.. miten menestyä? Menestyä vaivatta, vaivatta menestyä..? Liike-elämässä??  photo 5_zpsc096aef3.png Ladykillers - sarjahurmaajat! Komediapainotteinen kausi luvassa.  photo 6_zpsd6072e70.png Esittelyssä Lillanin ohjelmistoa...  photo 7_zpscc269f95.png Viiskyt prosenttia Helsingin tulevasta Vanja-eno -kaaoksesta.  photo 8_zps7dacb388.png Housuton Helsinki Dance Company.  photo 9_zpsea49e2f3.png Otetaas toiset! -näytelmän porukka ihan lärveishä.  photo 11_zps60ec9fdb.png Esko Roine on aika äijä.  photo 12_zpsbcfe6846.png  photo 13_zpsb3f5f6a0.png  photo 14_zps47050417.png  photo 15_zps060e8b51.png  photo 16_zpsbba5a3f4.png Lisää How to Succeedia päräyttävän tanssikohtauksen muodossa. Kaiken kaikkiaan, niinkuin sanoin, ei ainakaan komediasta tuu pulaa. Eniten mulle itselleni kolahti tottakai musikaali Miten menestyä vaivatta liike-elämässä (ha, googlasin), jota oonkin menossa katsomaan ensi viikolla, sekä jollain ihan pimeellä tasolla Mielensäpahoittaja ja poika. (Elinan ihan-kohta-18v käsitys viihteestä.) Alkavaa kautta odotellessa!

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Viidakon kingi

Saamattomuuskäyrä hiponu pilviä viime viikkoina... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

HKT kutsui parisen viikkoa sitten meitä bloggaajia tsekkaamaan uutuudenkiiltävää Tarzania. Disney-musikaalit on aina ollut allekirjoittaneen ehkä suurin guilty pleasure niin mikäs sen parempaa! Itse shown lisäksi päästiin vähän käppäilemään kulisseissa ja tapaamaan tekijöitä, mistä postasinkin pari kuvaa tossa viime viikolla.

Musikaali tosiaan perustuu siihen Disney-leffaan, joka perustuu siihen kirjaan... Joo. Tarina on kuitenkin monelle varmaan tuttu, joten kaiken maailman lapset-ja-lastenmieliset ja nostalgiaitku-kortit saadaan pelattua. Asia, mikä mua ehkä kaikista eniten ilahdutti kun astuin sisään saliin:

Järjetön. Määrä. Muksuja.

HKT:n parin viime kauden musikaaliohjelmisto on iskelmätähtineen ja viulisteineen ollut aika lailla semmosta tyypilliseen suomalaiseen, ehkä vähän iäkkäämpään teatterikävijään vetoavaa. Tosi jees saada vaihteeks lapsiperheitäkin houkuteltua suuren luokan musikaalipläjäykseen. Aikamoinen nostalgiavyöry, itse kun ensimmäisen musikaalini Kaupunginteatterissa kymmenen vuotta sitten skidinä näin.

Toinen asia mikä ilahdutti: Visuaalisuus. Aivan järjettömän upeen näkönen produktio. Viime postauksessa mainitsinkin siitä, että karussa loisteputkivalossa jeesusteipiltä ja puistosta käännetyltä kiipeilytelineeltä näyttäneet lavasteet muuttuivat yhtäkkiä ihan oikeaksi viidakoksi. Lisäksi tää oli varmaan eka kerta miesmuistiin, kun HKT:n naurettavan iso lava oltiin saatu kunnolla hyödynnettyä eikä näyttäny puolityhjältä. Jees. Superjees.

Miinuksena jotain, mikä ei oo välttämättä itse produktion vika. Tarzanin tarina on aina jäänyt mulle vähän etäiseksi, niin leffassa kuin lavallakin. Näyttelijät kyllä hoitavat homman kympillä kotiin, mutta jotenkin hahmot jäävät etäisiksi. Toisaalta, onko se juoni ja tämmönen nyt muka jossain Disney-musikaalissa se olennaisin tekijä... En mä itse muista koskaan välittäneeni lapsena mistään kauheen diipistä. Jos musikaali perustu kivaan leffaan ja näytti söpöltä niin olin ihan myyty. Ja kun koko perheen musikaalista kuitenkin on kyse, niin pääasia että lapsilla on kivaa. Viisvuotiaita tuntu loputtomasti naurattavan se kuuluisa Putous-läppäkin, joka sai allekirjoittaneen lähes sinkoutumaan katosta läpi pelkästä raivosta... Mutta jos tää mahdollinen tuleva Suomen teatterikansa viihtyy, niin on se jo reilusti yli puol voittoa.

Pähkinänkuoressa: Tarzan on hurjan komeasti toteutettu, joskin vähän etäiseksi jäävä tarina, josta eniten varmasti saa irti pikkuväki ja Disney-nostalgikot. Jättää kuitenkin tosi hyvälle mielelle. Jos mielesi halajaa piristysruisketta arkeen ja/tai vaihtelua ainaisiin leikkipuistoretkiin, niin tässäpä oiva kohde siihen. Vaikkei Tarzan ehkä täydellinen musikaali olekaan, jaksaa se hymyilyttää vielä parin viikon jälkeenkin. Söpöä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Viidakossa


Pientä sneak peakia toissaviikolta, kun oltiin bloggaajaporukalla tsekkaamassa HKT:n Tarzania. Päästiin myös kokemaan teatterin taikaa vähän syvemmin kulissikierroksen muodossa. Tavattiin myös ohjaaja ja itse viidakon kuningas. Mieletön kokemus kun näki noiden tarhalaisten paperiaskarteluja muistuttavien liaaneiden muuttuvan valojen kanssa ihan oikeaksi viidakoksi. Tuli sellanen fiilis, että minä niin tykkään teatterista.

Arvostelua tulossa huomenissa ehkäpä, stay tuned!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Jeesus, mikä partajeesus

Ja näin juhlallisissa tunnelmissa korkkaan arvosteluskumpan. Kippis.

Viimeiset kaks viikonloppua mä olen rampannut Turussa katsomassa Jesus Christ Superstaria, jota oli ensimmäisestä infosta asti odotettu kuin kuuta nousevaa.
Jesus Christ Superstar on ärsyttävän hyvä musikaali.

Ajatustasolla Jeesuksen viimeisistä päivistä kertova rock-musikaali kuulostaa räjähdysalttiilta sopalta, jossa on kaikki katastrofin ainekset. Vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan järjettömän hyvä ja mieleenpainuva musiikki yhdistettynä aiheeseen, joka on periaatteessa aika tabu mutta toisaalta niin universaalisti koskettava, että yleisön raavaat, karvaiset suomalaisäijätkin saavat pyyhkiä loppukohtauksessa silmäkulmiaan. Toimii. Toimii niin kovin hyvin.

Mä olin JCS:n nähnyt aikaisemmin Sinfonia Lahden konserttiversiona tossa puolitoista vuotta sitten. Parit itkuparkuraivarit vedettyäni aiheesta "jokainen musikaali ansaitsee sinfoniaorkesterin" tuli vastaan karu todellisuus siitä, että hyvältähän se kuulosti mutta siihen se about jäikin. Vähän paha saada musiikkiinkaan mitään kunnollista tunnesidettä kun biiseiltä enempi vähempi puuttuu konteksti.

Ja kun jokainen musikaali mun mielestä sen sinfoniaorkan taustalleen ansaitsisi, niin odotin vähän kauhunsekaisin tuntein sitä, miten näin musiikkinsa varassa ja siltä osin kauhean massiivinen teos mahtuu niin pieneen teatteriin kuin Åbo Svenska Teater.

Ha. Haha. Haa. Ha.

Jussi Vahvaselän sovitukset istuvat musikaaliin niin uskomattoman hyvin, että välillä tekee mieli vain sulkea silmät ja kuunnella. Pienen teatterin orkesterimontusta raikaa toisinaan sellaisia sulosäveliä, ettei sinfoniaorkesteria tule ikävä hetkeksikään. Pieni on kaunista, vaikkei orkesterin tai sovitusten tasossa (saati sitten desibeleissä, mutta sen voi pistää etupermannolla istumisen piikkiin) mitään pientä olekaan.

Ikään kuin itse teos ei olisi naurettavan hyvä jo itsessään, ÅST:n proggiksessa se muuttuu vielä paremmaksi. Juha Hemánuksen ohjaus kulkee tasaisesti läpi tarinan hyytymättä tai harppomatta missään vaiheessa. Tunnelma säilyy niin uskomattoman intensiivisenä koko esityksen ajan, ettei missään vaiheessa harhaudu ajattelemaan turhan kovaan ääneen supattavaa vieruskaveria tai sitä, että mihis mä sen narikkaläpyskän taas tunginkaan. Myös esityksen visuaalinen puoli toimii. Välillä ehkä vähän turhankin hyvin, koska ensimmäisellä katselukerralla harhauduin pariinkiin otteeseen itse kohtauksesta tyylillä "oi mitkä valot ja vitsi tolla ensembleläisellä x on kiva villapaita." Prioriteetit, pah.

En muuten muista, olenko mä ikinä nähnyt näin tasapainoista kaastia missään. Melkein joka produktiosta tuntuu löytyvän tapaus, että hahmon x esittäjän ääni/olemus/joku ärsyttää siinä määrin, että oikeasti löytää itsensä miettimästä niitä narikkalappuja. Vaan tällä kertaa ei.
Alexander Lycken Jeesus. Oi. Liekö kukaan saa tollasen hullun hevikiljunnan kuulostavan yhtä helpolta. Mulla ei oikeesti ole muuta sanottavaa, kun että melkein voisin lipun hinnan maksaa pelkästä Gethsemanesta. Kuulostaa ihan järkyttävän hyvältä.

Chris Killikin Juudas on myös kaikin puolin nappisuoritus. Homma menee helposti JCS:n kanssa metsään, jos Jeesuksen ja Juudaksen näyttelijät eivät ole tasapainossa keskenään. Hienoa, että kahdella rokkariäijällä voi olla isoja soolobiisejä ja että molemmat pääsevät vuorollaan showmiehen rooliin, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Pakko myös, niin väärältä kun tuntuukin näin sanoa, ylistää Killikin Juudaksen itsemurhakohtausta, joka jätti allekirjoittaneen istumaan ihan puulla päähän lyötynä, itku kurkussa ja kädet täristen. Ja mikä Superstar...

Maria Magdalena on aina jäänyt mulle jostain syystä vähän etäiseksi. Anna-Maria Hallgarn kuitenkin onnistuu tekemään hahmosta oikein ihanan ja ymmärrettävän. Lisäksi ihan hieno saavutus on jo se, että mun mielestä parhaimmillaan ärsyttävä I Don't Know How to Love Him kuulostaa yhtäkkiä ihan miellyttävältä.

Pakko on myös ylistää sitä, miten tää rokkikukkojen ja oopperalaulajien kombo toimii. Waltteri Torikan Pilatus (Pilatus? Pilates? Pilate? Kolme asiaa mitä en handlaa on matikka, Matrixin juoni ja raamattusanasto eri kielillä.) on äänellisesti komea vastapaino Lycken rokkari-Jeesukselle. Torikka on Pilatuksena muutenkin niin herkullisen röyhkeä kaveri, mikä tekee hienoa katsottavaa siitä, kun tyyppi lopulta Jeesukselle puhuessaan tajuaa että täähän on se jäbyli mun unestani. Ja se ääni, voi että...
Teatterille muuten plussaa esityksen tekstityksestä. Paikan ollessa permannon kakkosrivissä ei niistä suurta lystiä ollut, mutta positiivista että törmättyään kaasu pohjassa kielimuuriin voi yrittää niska kenossa edes vähän kurkkia että mitäs täällä nyt tapahtuukaan.

Tuntuu kohtuunaurettavalta edes yrittää vääntää jotain arvostelua näin hyvin toimivasta produktiosta. (Lipsahdin pahasti jo jaarittelun puolelle, jos fiksumpaa tekstiä kaipailee niin Siiri on semmoisen väsännyt.) Jos kaipaa kulttuuri-iltaa, jonka aikana tulee niin itketetyksi, viihdytetyksi, että ajatelleeksi ja sattuu Turun seudulla liikkumaan, niin kannattaa tsekata. Ei sillä, etteikö näin upeaa musikaalipläjäystä kannattaisi tulla katsomaan kauempaakin. On se vaan niin hieno.

Kuvat: Pette Rissanen

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Ja esirippu aukeaa...

Ette voi syyttää mua dramaattisesta sisääntulosta, onhan tää teatteriblogi. 

Mä olen pitkään miettinyt jonkin sortin teatteriblogin perustamista. Homma kuitenkin on tuntunut menevän aina puihin joko ajan- tai inspiksenpuutteen takia. Nyt on kuitenkin tähän asti päästy, niin ehkä tää homma tästä lähtee kunnolla käyntiinkin.

Yksi ongelma mulle oli pitkään se, että kun teatteriblogia kirjoittaakseen pitäisi olla jotenkin kauheen fiksu ja asiallinen. Ihmisellä, joka näkee äidinkielen koepaperilla sanat "analyyttinen essee" ja etsii luokasta lähimmän hätäpoistumistien, ei tunnu olevan näihin hommiin asiaa. Mut miksi tää homma nyt muka olisi niin kiveen kirjattua? Ei mulla ole tullut vastaan mitään etikettiä miten teatteriblogia pitäisi oikeasti kirjoittaa. Mä nyt sitten hoidan homman vähän omalla tavallani, vähän pilke silmäkulmassa -meiningillä.

(Miksi muuten teatraalisuudella sanana on nykyään jotenkin kauheen negatiivinen kaiku? Tyyliin kun liukastut kadulla ja toteat että pää varmaan halki nyt kun täräytin sen asfalttiin niin joku toteaa tympääntynellä äänensävyllä että älä viitti hei olla niin teatraalinen. Hö. Sopii ehkä blogin teemaan, kuka tietää.)

Pointtini oli, että teatterihan on pohjiltaan pitkälti leikkiä. Samalla meiningillä mä siitä aion kirjottaakin.

Tästä tää lähtee.