HKT kutsui parisen viikkoa sitten meitä bloggaajia tsekkaamaan uutuudenkiiltävää Tarzania. Disney-musikaalit on aina ollut allekirjoittaneen ehkä suurin guilty pleasure niin mikäs sen parempaa! Itse shown lisäksi päästiin vähän käppäilemään kulisseissa ja tapaamaan tekijöitä, mistä postasinkin pari kuvaa tossa viime viikolla.
Järjetön. Määrä. Muksuja.
HKT:n parin viime kauden musikaaliohjelmisto on iskelmätähtineen ja viulisteineen ollut aika lailla semmosta tyypilliseen suomalaiseen, ehkä vähän iäkkäämpään teatterikävijään vetoavaa. Tosi jees saada vaihteeks lapsiperheitäkin houkuteltua suuren luokan musikaalipläjäykseen. Aikamoinen nostalgiavyöry, itse kun ensimmäisen musikaalini Kaupunginteatterissa kymmenen vuotta sitten skidinä näin.
Miinuksena jotain, mikä ei oo välttämättä itse produktion vika. Tarzanin tarina on aina jäänyt mulle vähän etäiseksi, niin leffassa kuin lavallakin. Näyttelijät kyllä hoitavat homman kympillä kotiin, mutta jotenkin hahmot jäävät etäisiksi. Toisaalta, onko se juoni ja tämmönen nyt muka jossain Disney-musikaalissa se olennaisin tekijä... En mä itse muista koskaan välittäneeni lapsena mistään kauheen diipistä. Jos musikaali perustu kivaan leffaan ja näytti söpöltä niin olin ihan myyty. Ja kun koko perheen musikaalista kuitenkin on kyse, niin pääasia että lapsilla on kivaa. Viisvuotiaita tuntu loputtomasti naurattavan se kuuluisa Putous-läppäkin, joka sai allekirjoittaneen lähes sinkoutumaan katosta läpi pelkästä raivosta... Mutta jos tää mahdollinen tuleva Suomen teatterikansa viihtyy, niin on se jo reilusti yli puol voittoa.
