(Rästiarvostelut, part one, härifrån tvättas...
Lehdistölipulla näin ja all that jazz.)
Vaikka kuinka paljon olin kuullut eri tahoilta kehuja siitä,
miten The Last 5 Years on mielettömän hyvä musikaali, marssin Åbo Svenska
Teateriin vähän skeptisenä. Olkoonkin, että päärooleista, tai ainoista rooleista, löytyy
maailman päheimmästä Jesus Christ Superstarista tutut
Alexander Lycke ja
Anna-Maria
Hallgarn, ei puolentoista tunnin parisuhdevalitus silti yleensä vastaa mun käsitystä
vuosisadan showsta.
Niinpä niin.
”Puolentoista tunnin parisuhdevalitus” osui meinaan ajatustasolla
aika lailla oikeaan. Musikaalissa seurataan vain ja ainoastaan
taiteilijapariskunnan suhdetta alusta loppuun asianomaisten kertomana.
Selkeästä teemasta huolimatta perinteistä juonikaaviota ei kuitenkaan löydy,
mikä ainakin mun kohdalla vaikeutti hahmoihin kiintymistä. Ja kun show kertoo
kahdesta ihmisestä, niin ei siitä haittaa olisi, jos katsojalla heräisi jotain
tunteita niitä tyyppejä kohtaan. Siiri kirjoitti
omassa arvostelussaan teoksen
lokalisoinnista, mistä oon pitkälti samaa mieltä. Jos on yhtä maantieteellinen
tampio kuin allekirjoittanut, niin vaikeaa on ymmärtää mutkikas
kaukosuhde kun ei ihan muista että missäs se Ohio nyt olikaan. Kun ei musikaalissa
varsinaisesti ole mitään mikä sen Jenkkilään sitoisi, niin tänne siirrettynä se
olisi jäänyt ehkä astetta vähemmän etäiseksi.
Toisaalta asetelma on mukavan simppeli. Pakko on kehua
yksinkertaista mutta toimivaa lavastusta. Rujon kaunis proggis.
Pukumies-orkesteri lavalla näytti myös oikein kivalta. Simppeliyyttä..
simppelyyttä… simp… joo, tuo lavastuksen lisäksi se perinteisen juonen puute.
Eipä ainakaan kärryiltä pääse tippumaan. Jos sen sijaan on päätynyt katsomoon
odottaen jotain suuren suurta, koskettavaa monimutkaista draamaa niin no,
huonompi juttu.
Markus Virran ohjauksesta mä en osaa oikein sanoa mitään, koska
eihän tässä teoksessa oikeastaan mitään
tapahdu. Oli miten oli, toimii.
Musiikillisesti TL5Y on aikamoista korvakarkkia. Tarttuvat
biisit, kivat sovitukset, upeaääniset laulajat. Musikaali uppoaakin ehkä
paremmin, jos sitä ajattelee enemmän konserttina kuin juonellisena teoksena. Oikein,
oikein jees.
Vähän niin kuin ajattelin; ei ehkä ihan mun tyylinen show. Jos kuitenkin musikaali
houkuttaa, mutta monituntiset, kaiken maailman epämääräisiä juonikiekuroita
täynnä olevat draamakertomukset tuntuvat raskailta, niin tässä on oikein
passeli valinta. Kyllä mä vaikka minkälaista parisuhdevalitusta kuuntelen, jos
se näin hyvältä kuulostaa.
Kuvat: Pette Rissanen
